Young mind -videoinstallaatio

Teos koostuu kahdesta videosta, jotka käsittelevät niitä asioita, jotka nuori kokee vaikeina tai ongelmallisina elämässään. Teos pyrkii paljastamaan nuoren tavan hahmottaa maailmaa. Ikään ja elämänvaiheeseen liittyvät tunteet ja paineet ovat tosia, vaikka aikuisen mittapuun mukaan ne saattavat tuntua liioitelluilta tai turhilta. Nuori kokee ja ajattelee toisin, oman logiikkansa ja maailmankuvansa mukaisesti. Tähän aikuisen ja nuoren ajattelutavan eroon tai  siinä syntyvään aukkoon kiinnitän teokseni.

Ensimmäisessä, haastattelumateriaaliin perustuvassa videossa 12-vuotias tyttö kertoo tuntemuksistaan siirtyessään yläasteelle. Puheessa korostuvat ulkonäköpaineet ja vahva vaatimus olla samanlainen kuin muut. Omaa sisintään tai mieltymyksiään ei ole turvallista paljastaa, sillä vaarana on joutua kiusatuksi erilaisuutensa vuoksi ja pahimmassa tapauksessa suljetuksi ryhmän ulkopuolelle.

Toisen videon lähtökohtana on oma muisto ja itsetuhoinen kokemus kaksitoistavuotiaana. Kylpyammetta projisointipintana käyttävä video kiinnittyy siihen hetkeen, jolloin nuori päättää elämänsä suunnasta oman elämänkokemuksensa nojalla. Teokseen liittyvän tekstin Paperi on kirjoittanut kirjailija Katri Tapola.

Paperi

Kellekään ei voi kertoa miten asia on: opettajan antama paperi on hukassa eikä sitä enää löydy. Koulussa ei voi kertoa. Kotona etenkään ei. Pitää pysyä kasvot peruslukemilla ja suu kiinni, niin ei mikään näy ulospäin. Kukaan ei arvaa. On pakko selvitä, elämässä on. Ja sitten kun ei enää selviä, sitten ollaankin aika pahassa tilanteessa.
Tilanteet on siitä pahoja, että niistä ei pääse ulos. Silmukka kiristyy, päivä päivältä ja tunti tunnilta. Se hiertää jo kaulaa: kaikki muut on palauttaneet paperin opettajalle. Minä en. Valhe ei kanna keskiviikkoa kauemmas.

Jos ei pärjää tarpeeksi pitkälle, pitää löytää ratkaisu. Paras on amme, kuuma kylpy, se sanottiin jossain ohjelmassa: ranteet auki, helppo tie umpikujasta ulos. Paineita on ja ihan painajaista kaikki, pulpetti on piinapenkki ja kodissa jokin puskee kohti maailmaa. On pakko lähteä pois.

Siinä kävi niin, että maailmasta tuli iso ja itsestä pieni. Se on outoa koska oikeasti on itse kasvanut, yhtä aikaa kasvanut ja kutistunut. Se on se ikä, ne sanoo, umpimielinen ja kyllä se siitä. Mutta minä tiedän paremmin.

Jotenkin sitä huojuu, siinä välissä. Seisoo ovensuussa ja haparoi lukkoa, pitäisikö vai ei, on ikä, päätökset syntyvät ja suunnitelmat toteutuvat, on ikä, silloin avataan ja suljetaan. Minä lepatan ovesta ulos ja horjahdan hiukan. Olen aika keveä, kokeilen vähän siipiä, jalat on ihan liian pitkät ja laihat, miten niillä edes voi pysyä pystyssä. Yhtä ritisevä ja arka olo sisältä ja ulkoa, ohut jää jalkojen alla, sadepisarat lehdettömän puun oksilla, ne kimaltavat kuin pikku lamput. Jos joku pelaisi korttia kotona. Jos joku leikkisi vähän, leipoisi ja laittaisi. Jos joku sanoisi hei mitä kuuluu. Minä en osaa ajatella. Mutkan takaa ilmestyy aina jotain uutta ja odottamatonta, maailma on avara ja rämähtää täysillä päälle eikä siitä voi tajuta mitään.

Pitkät kintut vapisevat vaikka on lämmin. Pillifarkut on tärkeät vaikkei kukaan tiedä miksi. Kaikki on liikaa ja liian kulmikasta, nenät tulipunaiset ja posket vitivalkoiset, maailma kolhii ja mustelmia tulee. Kotiin palataan aina lopulta. Ovi on raskas, raskaampi näin päin. On hiljaista. Tavallinen arki-ilta. Voisiko olla, tavallinen arki-ilta? Ehkä ukkostaa, on sillä tavalla painostavaa. Kukaan ei sano hei mitä kuuluu, onko koulusta tullut maksulappua. Pitää pärjätä ja aina sitä pärjää. Tekee omat päätökset, sulkee oven ja avaa hanan. Odottaa koputusta, vielä hetken, tavallisena arki-iltana ja sitten valo olisi vihdoin kevyttä ja keltaista niin kuin joskus ennen.

Takaisin teokset-sivulle